Oikeus omaan kulttuuriin

30.11.2021


Oikeus omaan kulttuuriin on perustuslaissa taattu. Painotus sanalla oma, toteaa loviisalainen Inari Porkka.

Vuoden 2019 alussa tuli Suomessa voimaan laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Lain tarkoitus on tukea kaikkien yhdenvertaista osallistumista kulttuuriin ja taiteeseen, niin tekijänä kuin kokijana. Lain lähtökohtina ovat demokratia, asukaslähtöisyys, tasa-arvo, kestävä kehitys sekä kulttuurinen moninaisuus ja vuoropuhelu. Minkään tietyn taidemuodon tai väestöryhmän kulttuurin edistäminen muiden kustannuksella ei ole lain tarkoituksen mukaista: lain silmissä ooppera ei ole arvokkaampaa kuin kaaleen laulut, tai nykytaide tärkeämpää kuin ITE-taide.

Mutta toteutuuko yhdenvertaisuus käytännössä?

Ammattitaiteilijat ovat Suomessa edelleen enimmäkseen keskiluokkaisia ja kantasuomalaisia. Ja puolestaan ammattimaisena taiteena pidetään taidetta, joka on keskiluokkaisten kantasuomalaisten mielestä kiinnostavaa ja laadukasta. Tilanne on itseään ruokkiva kehä. Laadun käsite suosii tiettyä ryhmää. 

"Julkisesti rahoitetussa taideorganisaatiossa ongelmaksi nouseekin, miten suhtautua taiteen laatuun, kun se vääjäämättömästi sulkee ulos tiettyjä, marginalisoituja ihmisryhmiä ja ilmaisun muotoja yhteiskunnasta," kirjoittaa Frame Finlandin ohjelmapäällikkö Jussi Koitela Kulttuuria kaikille -palvelun blogissa. 
Hän jatkaa: "Mikäli ajatellaan, että julkisesti rahoitettujen taideinstituutioiden rooli demokraattisessa yhteiskunnassa on tukea erilaisten kulttuuristen ilmaisujen ja ihmisryhmien läsnäoloa ja esille pääsyä, laatu käsitteenä tulisi unohtaa." 

Laatukriteeri tukee nykyisiä rakenteita ja hierarkioita, jossa tietyt "sopivaksi" määritellyt taidemuodot ja taiteilijat saavat taloudellista tukea valtiolta, säätiöiltä ja muilta kulttuurin rahoittajilta.

Vaihtoehdoksi tälle laadun ja sopivuuden ongelmalle tarjoillaan markkinoiden ehdoilla tuotettavaa kaupallista kulttuuria. Ilman julkista tukea tehdyt kauppatavaraksi pakotetut kulttuurituotteet ovat kaukana ihmisten ja yhteisöjen omasta kulttuurista ja elävästä perinnöstä.

Kiinnostavaa kyllä, korona-aika paljasti suomalaisen yhteiskunnan todelliset tunteet myös ammattimaisia kulttuuri- ja viihdetyöläisiä kohtaan: taidelaitokset pidettiin koronan vuoksi kiinni samalla kun ravintolat saivat avautua elinkeinonharjoittamisen vapauden nimissä. Taiteilijan työtä ei mielletä elinkeinona tai ammattina vaan jonkinlaisena leikkinä tai harrastuksena. 

Kulttuuri on ihmisille lajityypillistä toimintaa, jota ilman ihmisyksilöt ja -yhteisöt alkavat voida huonosti. Kulttuuri on ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin hengittämistä. Ja hengittämisen lailla tukehduttaminen johtaa sen kuolemaan. 

INARI PORKKA
Loviisa